1949

Jakelusäännöstely päättyy. Ennen toista maailmansotaa tuontitarve oli ollut vähäinen. Sota-aika oli osoittanut, että elintarvikehuoltoa ei voitu rakentaa pelkästään laajamittaisen tuonnin varaan. Sotaa edeltäneet viljakaupan säätelylait tulevat uudelleen voimaan. Myös kauppamyllyjä sitova kotimaisen viljan jauhatuspakko (ruis 75 %, vehnä 50 %) sekä sotaa edeltäneet viljatullit astuvat voimaan.

Kansahuoltoministeriö lakkautetaan ja Viljavarasto palaa maatalousministeriön yhteyteen.

Viljavaraston rakennushankkeet olivat sotavuosien aikana luonnollisesti jäissä. Keväällä 1949 laaditaan lähivuosien rakennusohjelma. Varmuusvarastot ovat toisen maailmansodan kokemusten jälkeen täysin eri luokkaa kuin ennen sotaa. Varmuusvarastojen lisäämistä puolsi se, että omavaraisen maatalousväestön määrä väheni sitä mukaan, kun Suomi teollistuu ja maatalous koneellistuu sekä maaseudun nuoriso muuttaa maalta kaupunkiin. Myös viljantuotannolle ominaiset rajut sahausliikkeet säävaihteluissa vaikuttaa asiaan.

Aluepolitiikka vaikuttaa vahvasti rakennettavien siilostojen sijaintiin. Rakennuspäätökset eivät aina ole edullisia Viljavaraston taloudelliseen toimintaan nähden ja kuljetusyhteyksiä ajatellen. Myös puolustustaloudellisella näkökulmalla on oma vahva vaikutuksensa sijaintipäätöksiin. Satamat ja kaupungit ovat sodan sattuessa ilmeisiä pommitus- ja palokohteita, jolloin sisämaan maaseutu vaikuttaa turvallisemmalta.

Virkamiehet ja poliitikot ovat yksimielisiä siitä, että Viljavarasto on soittanut sotavuosien aikana tarpeellisuutensa sekä viljan varmuusvarastoijana että viljakaupan säätelijänä. Täten Viljavaraston varastotiloja on lisättävä. Rakennustoiminnan rahoittamiseksi varataan lisää varoja viljavarastorahastoon.

Viljavaraston tuontimonopolin jatkamisen syy on kauppapoliittinen sillä suurin osa tuontiviljasta on hankittava Neuvostoliitosta